Normipäivä

Marraskuu 2016

Ja taas tapahtuu!

Minulla on aina tapana laittaa vara-avain jemmaan. Niin se oli nytkin tai ainakin luulin niin. Oli jo ilta. Nakkasin vain Crocsit jalkaan ja lähdin käyttämään ilman takkia koiraa ilta pissalla ja itse ajattelin ottaa pankkitunnukset autosta samalla mukaan, kun olin ne sinne unohtanut. Kuulin kyllä, kun ovi napsahti erikoisesti mutten kiinnittänyt siihen niin suurta huomiota. Palattuani autolta kokeilin ovea ja totesin sen olevan lukossa. No en isommin alkanut panikoimaan, koska minullahan on se vara-avain jemmassa, kunnes huomasin, ettei se ollutkaan siellä missä sen piti olla. En sen koomin alkanut miettimään missä se oli vaan seuraavana välähti, että minullahan on takaovi auki ja ei muuta kuin takapihalle. Takaoveni on kaksi osainen. On sisäovi ja ulko-ovi. Ja totta kait se sisäovi oli lukossa ja ulkoapäin sitä ei saa turvallisuussyistä aukaistua.

Mitäs seuraavaksi?

Aloin pohtimaan, että missä ihmeessä se minun vara-avain on? Muistinkin, että ystäväni oli hakenut koirani hoitoon pari viikkoa taakse päin. Soitan siis hänelle mutta millä, kun puhelin on asunnossa sisällä. Eli mitä vaihtoehtoja minulla on? Minulla on koira ja autonavaimet. Kello oli jotain 20-21 ja mietin, etteivät tallin porukka, missä minulla on myös osaomistuksessa oleva hevonen valmennuksessa ole vielä nukkumassa. Ajoin siis tallille, soitin sieltä kaverilleni ja hän oli Vaasassa ja minun avaimet mukana siellä. En tiedä eikö minun aivot ole vielä muuttanut Oulusta Kurikkaan vaan miksi ajattelin matkan jotenkin todella pitkäksi, vaikka eihän Kurikasta loppusissaan ole pitkä matka Vaasaan. Tuntu kuitenkin, että se on pitkä matka lähteä hakemaan avaimia. Sanoin, ettei ole muita vaihtoehtoja, kuin soittaa huoltomiehelle ja olihan 21 ja lauantai ilta ja kämpässäni koko valaistus päällä. Mutta kun soitin huoltomiehelle niin hän sanoi hinnaksi 100 euroa. Siinä vaiheessa meinasin tukehtua purkkaani, joka oli suussani samalla hetkellä. Sanoin pärjääväni ja pahoittelin häiriötä. En todellakaan ala maksamaan 100 euroa siitä, että hän tulee aukaisemaan minulle oven.

Jäin tallille yöksi ja sain seuraavana päivänä avaimeni takaisin. Mietin vain, että pitäisikö vielä tilata yhdet avaimet johonkin extra jemmaan. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ottaen senkin huomioon, että koirani oli hyvin vihainen siitä, että aamupalat jäi sattuneesta syystä antamatta.

Marraskuu 2016

Idea lähti pikku tunneille vierähtäneen illan seurauksesta. Saimme ystäväni kanssa yöllä päähänpiston, että lähdemme Tallinnaan. Meidän päällämme todennäköisesti syttyi kirkas valo ja siltä samalta istumalta varasimme risteilyn Tallinnaan.

Seuraavana aamuna tästä villistä ajatuksesta herättyäni, kuvittelin, että se olisi ollut vain unta. Menin sähköpostiin ja siellä oli viesti odottamassa varausnumeroineen ”tervetuloa Baltic Queenille”! Eli siis se olikin totta.

Ystäväni aikoi ajaa omalla autolla Helsinkiin jo valmiiksi edellisenä päivänä ja sovimme, että minä tulen  junalla perästä. Aloin järjestellä itselleni junalippuja, koiralle hoitajaa ja lopulta kaikki onnistu, kuin elokuvissa.

Olin innoissani. En ollut poistunut kämpästäni 3kk kauppaa ja koulua pidemmälle. Vain koulua, koulua ja koulua.

Matka alkakoon. Tein junassa niin tohkeissani tehtäviä, että meinasin unohtaa jo, että minun piti jäädä Pasilassa pois ja ystäväni tulee hakemaan minut sieltä. Hän tulikin mutta satuimme olemaan pahimpaan ruuhka-aikaan Helsingissä, että lopulta meinasimme myöhästyä koko laivasta. Ystäväni oli mennyt ottamaan vettä kirkkaampaa edellisenä yönä etelän kavereidensa kanssa ja totta kai hänellä oli sen mukainen olotilakin. Yritin piristää häntä mutta epäonnistuin siinä. Kun lopulta pääsimme laivaan ja saimme laitettua auton parkkiin autokannelle. Kipitimme hyttiin ja mitä tapahtuikaan, kaverini sammui samantien sänkyyn, kun hänelle oli jäänyt univelkoja edellisestä yöstä mittariin. Hienoa! Niin minun tuuria. Olen siis yksin laivalla.

Löysin baarikaapista pari rohkaisevaa ja päätin vain lähteä katsomaan laivan menoa. Tykkään tanssia lavatansseja ja löysinkin Iskelmäbaarin sieltä. Mutta se koko baari oli täynnä eläkeläisiä. Tiedättekö, kun tulee se tunne, ettet kuulu joukkoon. No minulla oli sellainen olo. Uskomatonta kuinka vanhukset kyttäsivät ja supittivat toisillensa minusta. Minua vain nauratti ja päätin jatkaa kierrostani. Pakkohan nyt laivalla oli olla muitakin nuoria, kuin minä. Mutta ei, ei siellä ollut. Koko laiva oli myyty lähestulkoon eläkeläisillä.

Välikatsaus: Olemme varanneet spontaani matkan keskelle eläkeläisten kokoontumisajoja, kaverini on sammunut jo hyttiin, vaikka laiva ei ole vielä edes liikkeellä ja itse tulen viettämään koko seuraavan yöni noin 1000 eläkeläisen kanssa!

Olen 28 vuotias ja vaikka kuinka meikkaisin en saa itseäni näyttämään vanhemmalta, että sulautuisin paremmin joukkoon. Aloin keksimään suunnitelmaa eläkeläisten kesyttämiseksi, hain taxfreestä pari neuvoa antavaa ja menin hyttiin opettelemaan kuorsaamisen saloja. Laivalle oli asennettu muutamiin baareihin valvontakamerat, jotka näkyi telkkarista. Kuinka kätevää. Pystyin seuraamaan milloin pääesiintyjä, tällä kertaa Finlanders tulee lavalle. Ilmoitin ystävälleni häipyväni ja sanoin, ettei kannatte jäädä odottamaan. Hän sanoi hyvin uneliaalla äänensävyllä, että ”sen kyllä uskon”.

Ja taas intopiukeana katsomaan Finkkuja mutta kuitenkin menin ravintolaan puolet rauhallisemmin, kuin yleensä. En halunnut aiheuttaa närkästystä vanhuksissa. Tiedän oman mummuni kautta, että he todella voivat suuttua mitä ihmeellisemmistä asioista. Tilasin juoman ja kiersin ravintolan ympäri siinä toivossa, että olisin löytänyt istumapaikan. Löysinkin mutta taas ne silmäparit jotka katsoivat minua pöytäni vierestä, eikö nuoren ihmisen pitäisi jaksaa seistä? Kyllä, pitäisi ja seuraava rouva, joka etsi istumapaikkaa, annoin sen ystävällisesti hänelle. Hän kiitteli vuolaasti, koska hänen jalkoja jo vähän särki. Jep, tiedän. Olenhan kuullut tuon saman lauseen todella monta kertaa mummuni suusta. Menin seuraavaksi seisomaan tanssilavan lähettyville josta pystyi hyvin kuuntelemaan musiikkia mutta myös näki esiintyjät hyvin. Kuin ihme olisi tipahtanut, eräs vanhempi mies tuli pyytämään tanssimaan. Todennäköisesti minun suuni oli jäänyt auki siitä yllätyksen määrästä, kun mies tokaisi ettei tarvitse olla niin yllättyneen näköinen. No totta kai lähdin tanssimaan ja siitä se sitten ilta valoistui.

Tanssin koko illan eläkeläisten kanssa pikku tunneille asti. Kyllä näköjään vanhustenkin kanssa voi ”bilettää”. 😀

Aamulla heräsin 8.00 aamupalalle yksin, koska ystäväni ei tietystikkään syö aamuisin mitään. Syönnin jälkeen kävin purkamassa autokannella lastin autoon ja menin takaisin nukkumaan hyttiin.

Kaikesta huolimatta, yksi parhaimmista reissuista.

Lokakuu 2016

Yhdistelmä; koira, kyynärsauvat ja lenkki! Voiko tässä hyvin käydä?

Koirani, kun tuli minulle pentuna, asuin jo yksin. Mietin, että kuinka suuri savotta tästä syntyykään, kun alan kouluttaan pentua sillain, että vaikka olisin pyörätuolissa, pystyisin käyttämään sen lenkillä. Olenhan kuitenkin ”en tarvi apua” ihminen.

Koirani on nyt 2.5 vuotias ja kun hän täytti 2 vuotta, sen ”pentuvillitys” rauhoittui VÄHÄN. Se jopa alkoi sisäistämään käskyjä.

Tänä aamuna kantapääni ei antanut astua Duudsoni Parkissa tapahtuneen onnettomuuden johdosta, jota osasin jo odottaakin. Olihan se vanha vaiva jolle lääkärit eivät halunneet tehdä mitään. Otin kepit kainaloon ja kun koirani huomasi ne, se sai kirjaimellisesti ihan jäätävän villi kohtauksen. Tämä efekti tapahtui myös silloin, kun ensimmäisen kerran laitoin imurin päälle, koirani ollessa ihan pieni pentu. Pienen koiran aivomaailmaan ei mahtunut silloin ääntelevä imuri mutta ei mahdu myöskään 4 jalalla kävelevä ihminenkään. Hetken mietin, kun lähden tienpäälle yhdistelmällä kainalosauvat, minä ja koira. Soitanko valmiiksi tieni päähän ambulanssin odottamaan kuljetusta Seinäjoen keskussairaalaan. Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin könkkäseen ja koirani, joka oli hetki sitten saanut kohtauksen sauvoistani oli oivaltanut, että nyt tilanne on se, etten voi kävellä muuten, kuin todella hiljaa ja varovasti. Pidin hetken koiraani kiinni kytkettynä remmissä ja kun hän näytti, että pystyy kävelemään rauhallisesti vierelläni, löysäsin sen irti. Kaikki meni ihan hyvin.

Minä olin lenkin jälkeen ihan loppu. Hartiat ja kädet huutivat hoosiannaa mutta me selvisimme hengissä kotiin. Olen treenannut paljon erilaisia käsky sanoja, jotta pystyn hallitsemaan ja ohjailemaan koiraani pelkän äänen avulla. Nyt niistä koulutuksista oli hyötyä.

Nyt sitten kouluun. Seuraava ongelma onkin sitten autolla ajo. 😀

Lokakuu 2016

Sisäinen lapsi.

Minun sisälläni se ainakin asuu. Sain sen nimittäin valloilleen Duudsoni Activity Parkissa Seinäjoella ja voi sitä ilon määrää. Menin tapaamaan omaa kummipoikaani ja hänen siskoansa. Sain siis hyvän syyn mennä riehumaan lasten varjolla Duudsoni Parkkiin. Eihän nyt aikuinen ihminen voi muuten sinne mennä. 😉 Innostuin sitten ihan todenteolla leikkimään, kuin lapsi. Juoksin ja hypin, nauroin ja kiljuin. Aivan mahtava piristävä kokemus.

Aina ei kuitenkaan muista varoa niitä vaaroja mitä lapsikin kohtaa elämänsä aikana ja olenhan itsekin kokenut kaiken enemmän ja vähemmän kantapään kautta. Eli riehuminen Duudsoni Parkissa päättyi minun osaltani tapaturmaan. Olisiko osannut muuta lapselta (eli tässä tapauksessa, minulta) odottaa.

Lapsukaiset rakensivat sellaisen radan, jossa pohjalla oli pehmyt matto, jonka tarkoituksena OLI pehmentää mahdollisilta iskuilta, joita voisi kaatumisen seurauksena tulla. Radalle pystyi laittamaan esteitä, joiden yli pystyi hyppäämään. Siis kuntoilun kannalta todella kiva urheilumuoto. Minut tietenkin yllytettiin siihen ja voittako arvata, pystyinkö kieltäytymään, EN! Heijasin kehoani ennen juoksu kiihdytykseni alkua, kuin kokenutkin pituushyppääjä. Ponkaisin liikkeelle ja pääsin täyteen vauhtiin ja ensimmäinen este, jonka yli oli päästävä näkyi jo edessäni. Este oli edessäni ja syvä ponnistus… HUUTO!! Ja nilkastani kuului napsahdus. Kylmähiki vallitsi naamani ja sain raahattua itseni pois matolta. Ensimmäinen ajatus oli, että sairaalakammoisena en lähde minnekään sairaalaan. EN IKINÄ! Kuinka sattuikaan, muksujen äiti oli entiseltä ammatiltaan fysioterapeutti. Aikani kippuroituani maassa kuului vierestä hyvin oululaisittain ”annappa ku katon”. Ja voin näin jälkeen päin kertoa, ettei se ollut miellyttävä kokemus, kun oulun nainen laittoi nilkkani takaisin paikoilleen. Se oli hirveää mutta samalla helpotti niin paljon, että jatkoin riehumista tosin enää 80%: sti, en enää 120%: sti. Ajoin terveyskeskuksen kautta kotiin ja hain kepit apuvälineiksi seuraavalle aamulle.

Mitä me tästä opimme. Tuskin minä ainakaan mitään.

Ihka ensimmäistä blogia kirjoittelen. Saapas nähdä mitä tästä tulee.

Jostain syystä minulle aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joten tekstini kertovat niistä, höystettynä huumorilla ja sarkasmilla.